Sähköpostisaasteesta kuolemanjälkeiseen elämään

Tiedättehän kuinka kovasti vituttaakaan kun joku tuttavapiirinne munapää lähettelee jatkuvasti sähköpostitse kaikennäköisiä kiertokirjeitä sun muita persoonattomia höpöhöpö-hommia. Tässä taannoin sainkin siltä teidän tuttavapiirinne munapäältä sähköpostissa seuraavanlaisen tarinan:

Olipa kerran nuori mies, joka syntyi sairaana. Sairaus, josta ei voinut parantua. Hän oli 17-vuotias ja voisi kuolla milloin tahansa. Hän aina eli kotona äitinsä hoidossa. Hän oli todella väsynyt/kyllästynyt ja päätti lähteä edes yhdeksi kerraksi ulos ja pyysi lupaa äidiltään. Äiti suostui. Kun hän käveli kortteliansa pitkin, hän näki paljon kauppoja. Hän käveli musiikkiliikkeen ohitse ja tuijottaessa ikkunaa hän huomasi samanikäisen, sievän ja herttaisen tytön.

Hän koki rakkautta ensisilmäyksellä. Hän avasi oven ja astui kauppaan katsomatta mitään muuta kuin tyttöä. Lähestyessä vähitellen hän saapui näyteikkunaan jossa tyttö oli. Tyttö katsoi häntä ja hymyillen kysyi: "Voinko olla avuksi"? Samalla poika ajatteli, että tytön hymy oli kaunein näkemänsä hymy, minkä oli koskaan elämässään nähnyt. Hän tunsi halun suudella tyttöä heti. Änkyttäen hän sanoi: "haluaisin ostaa CD-levyn". Miettimättä mitään hän otti ensimmäisen CD:n, joka osui käteen ja ojensi tytölle rahaa. "Haluatko, että paketoin sen", kysyi tyttö. "Kyllä", vastasi poika ja käänsi ujosti päänsä pois. Tyttö meni, paketoi CD:n ja ojensi sen pojalle. Poika otti sen ja lähti kaupasta. Hän meni kotiinsa ja kävi siitä päivästä lähtien musiikkikaupassa päivittäin ostaakseen CD:n. Sen paketoi aina sama tyttö. Poika vei
CD:t kotiinsa ja työnsi ne vaatekaappiinsa. Poika oli liian ujo kutsuakseen tyttöä ulos, vaikkahän yritti. HÄN EI KYENNYT. Äiti sai tietää tästä ja yritti auttaa poikaansa, että hän uskaltautuisi.

Seuraavana päivänä hän laittautui ja lähti kohti kauppaa ostamaan uutta CD:tä ja kuten aina, tyttö meni paketoimaan sen. Kun tyttö ei katsonut häntä, hän kirjoitti pikaisesti puhelinnumeronsa, jätti sen tytölle pöytään ja juoksi pois. RINGGGG!!!!!!!! Hänen äitinsä vastasi puhelimeen. No? Se oli kaupan tyttö, joka kysyi poikaa. Äiti surullisena rupesi itkemään jakysyi tytöltä: "Etkö tiennyt,että hän kuoli eilen?" Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vaan äidin itku. Myöhemmin äiti astui poikansa huoneeseenmuistaakseen poikaansa. Hän aloitti vaatteista, joten hän avasi vaatekaapin. Hänen yllätyksekseen hän törmäsi suureen kasaan CD:tä, jotka oli edelleen paketeissa. YHTÄKÄÄN NIISTÄ EI OLLUT AVATTU. Hän yllättyinähdessään, että niitä oli niin paljon. Hän istuutui sänkyyn katsoakseen niitä. Näitä tutkiessaan huomasi hän, että CD-kannen sisällä oli pikku lappu, ,jossa luki: "Hei, olet todella söpö. Haluaisitko lähteä kanssani ulos? T. Sofia." Äiti oli niin yllättynyt, että avasi seuraavan ja seuraavan CD:n ja löysi aina toisensa jälkeen samanlaisen kirjeen.

Toimi siis ennen kuin on liian myöhäistä!


LÖÖPERIÄ!!

"Toimi siis ennen kuin on liian myöhäistä" voi olla ihan hyvä opetus, mutta jos tämän tarinan yhteydessä se on ihan päätön. Mitä jos joku tarinan henkilö olisi toiminut ennen kuin on "liian myöhäistä"? Jos jompi kumpi olisi pyytänyt toista ulos, olisi poika kuollut kuitenkin ja tyttö olisi musertunut menetettyään tuoreen poikaystävänsä johon ei ollut vielä ehtinyt kyllästyä. Ja luuletteko, että pojalle on enää merkitystä sillä, viettikö hän viimeiset päivänsä yksin, näin säästäen salaa rakastamaansa tyttöä suurelta surulta vai eläen nuo päivänsä itsekkäästi oman onnensa kukkoloilla? Hänhän on jumalauta kuollut.

Uskottavin kuoleman jälkeinen loppusijoituspaikka olisi kadotuksen pimeä tyhjyys. Eli pojan tietoisuus katoaisi kuolemassa eikä häntä täten kutkuttaisi millään tavoin yhtään mikään. Ei harmittaisi elämänsä viettäminen vailla seksinpaskaa eikä ilostuttaisi muistot nuoren tytön alastomina heiluvista tisuista.

Jos poika päätyy taivaaseen, häntä tuskin harmittaa sellaiset pienet maalliset asiat ettei ikinä tullut pyytäneeksi tyttöä ulos. Eihän häntä voi taivaassa mikään harmittaa. Taivaassa hän on autuas ja onnellinen, koska sellaista siellä taivaassa on. Eetterihumalassa vain pyöritään perseet paljaana pilvipumpulissa ja nauretaan omaa onnellisuutta ja kuunnellaan taivaallista harppumusiikkia. Plimp plimp.

Jos poika kuitenkin sattuukin päätymään helvettiin, on siltikin parempi ettei hän ikinä elämässä kokenut suurta onnea vaan vietti elämänsä kokolailla alakulon ankeissa kynsissä. Näin helvettikään ei tunnu niin pahalta paikalta, vaan lähestulkoon kotoisalta. Ajatelkaapas jos hän olisi elämänsä loppuvaiheet viettänyt onnensa kukkuloilla lähes paratiisissa, elämänhalunsa voimakkaampana kuin koskaan. Ja sitten yhtäkkiä hänet olisi väkivalloin muilutettu helvettiin. Olisiko se sitten mukavaa? Mitä!? Muisto paljaana höllyvästä tissistä vaivaisi häntä enemmän kuin tulisesti polttava kanki persauksessaan.

Karman lakikin rankaisee poikaa, koska hän on jo ehtinyt toimia itsekkäästi viimeisellä kauppareissullaan jättäessään tytölle salaa viestin. Parhaassa tapauksessa karma kuitenkin voi hoitaa asian tyylikkäästi ja antaisi elämässäänkin jo ikävyyttä kokeneelle pojalle ainoastaan nimellisen rangaistuksen: lyhyen elämän lapa- tai heisimatona paikassa, johon hän oli himoinnut päästä jo aiemmassa elämässäänkin, eli levykaupan tytön perseessä.

Jos poika olisi todella rakastanut tyttöä, niinkuin tarinassa kerrotaan, niin lähestyvän kuolemansa tiedostavana hänen olisi täytynyt hylätä ajatukset yhteisestä laatuajasta rakkautensa kohteen kanssa ja kuolla yksin, vailla itsekästä yritystä päästä minkäänlaiseen kontaktiin tytön kanssa, sillä todellinen (lue. utopistinen) rakkaus on pyyteetöntä ja epäitsekästä. Mikä olisikaan suurempaa rakkautta, kuin kieltää itseltään sellainen rakkaus ja onni joka olisi vahingollista rakkauden kohteelle. (Noniin. Nyt tuli romanttinenhömppäkiintiö täyteen)

Ainoastaan tarinan äitinä esiintynyt henkilö olisi voinut toimia ennen kuin on liian myöhäistä ja käyttää ajoissa ehkäisyä. Näin olisi säästytty monelta surulta enkä minäkään kuluttaisi päivääni pohtien kuoleman jälkeistä elämää vaan ehkä elämää edeltävää kuolemaa.

Kuin sattumalta tätä raapustusta kirjoittaessani ovikelloni soi, koska sitä sormellaansa rimputteli uskonnollisen hurmion vallassa harras jehovan todistaja. Ensitöikseen oven avattuani näkemästään hämmentynyt jehovailija kysyi minulta ajatuksistani kuoleman jälkeisestä elämästä. Kerroin pohtivani näitä asioita usein sulkematta minkäänlaista vaihtoehtoa pois.

Kainaloideni syvimmistä kuopista kumpuavasta voimakkaasta hien hajusta ja sorjalla, lähes ballerinamaisella vartalollani sulavasti lepäilleen homeisen kylpytakkini aiheuttamasta inhoreaktiosta huolimatta hän tahtoi jatkaa keskustelua kanssani kiusallisen pitkään. Vielä ennen oven lähes väkivaltaista sulkemistani hän ehti kysyä, haluaisinko tavata jo edesmenneitä läheisiäni. No totta munassa minä haluan vainajia tavata. Semmoisia varsinkin joilla on matoja naamassa ja puolet kehosta maatuneena.

Kissanlootakaupassa

Lintuinfluennsan vuoksi aion ottaa kissaystäväni jälleen omiin hoiviini. Maaseudulla asumisesta kun ei ole juurikaan hyötyä jos kyseinen elukka ei voi liikuskella vapaasti luonnossa tipuja sun muita faunan jäseniä syöden.

Eilisellä kaupunkivaelluksellani huomasin täysin sattumalta houkuttelevan eläinkaupan ja vaistojen viemänä kävelin sinne sisään kuin villimies. Kassan takana seisoi kaksi tukevahkoa leidiä jos näin kauniisti valitsen sanani. Mutta jos totta puhutaan niin hulvattomia läskejähän he olivat ja söisivät varmaan myymänsä otukset ja näiden ruoatkin jos heidät yksin jättäisi pitämään putiikkia yllä. Tästä syystä heitä olikin kaksi: Toinen vartioimassa toista.

Tervehdin noita daameja reippaasi ja kävelin kaupan takaosaan nähdessäni siellä komeita katettuja kissanhiekkalaatikoita, joista minun kissani ei aikaisemmin olisi varmaan osannut edes uneksia. Olisin toki selvinnyt yksinkin tuosta katselmuksesta, mutta yksinäisenä nuorena miekkosena kaipasin alitajuisesti juttukaveria ja pyysin toista myyjätärtä avukseni.

Uhkea neitokainen vaikutti aluksi perin palvelualttiilta, mutta jo muutaman kysymyksen jälkeen olin huomaavinani hänessä pientä kärttyisyyttä. Hän kävi kysymässä toista myyjää avukseen, joka myöskin oli kärttyisä kuin helsinkiläinen taksikuski. Lopulta kyllästyin itsekin ja päätin lopettaa mokomien ihmisriepujen kiusaamisen jonninjoutavilla kysymyksilläni. Ehdin vain todeta palaavani uudelleen sitten kun asia on ajankohtaisempi, kun toinen myyjistä ehti innokkaansa kiljaista jotain mikä paljasti pulleroiden pahantuulisuuden syyksi tyhjän masun ja alhaisen verensokerin. "joko nyt voimme pitää sen ruokatunnin?"

Joutenolon hedelmättömyys

Kylläpä se niin taitaa olla, että ihminen tarvii joko työpaikan tai sitten vilkkaan sosiaalisen elämän ylläpitääkseen mielenkiintoista blogia. Minullahan laiskana paskiaisena ei luonnollisestikaan töitä ole ja sosiaaliset ympyrätkin ovat varsin pienenlaiset ja koostuvat pääosin antisosiaalisuudeltaan kadehdittavista tai seuraani suoraan sanoen välttelevistä ihmisistä.

Minua harmittaa, että blogini näyttää fakkiutuneen pelkästään juopoittelun, tylsyyden ja tylsyyden tunnetuimman oireen, iltapäivälehdistön ruotimiseen. Blogini väriloiston säilyttämiseksi olen epätoivoissani jopa sortunut kirjoittamaan politiikasta.

Olinko turhankin toiveikas nuori kirjoittajalupaus kun aloittaessani blogia vielä uskoin naivisti, että blogillani voisin muuttaa maailmaa ja saisin vielä tunnustusta sekä nobel-, pulizer- ja muita mainioita palkintoja palkintokaappiini viski- ja minttuviinapullojen sekä kahdentoista oluttölkin seuraksi.

Pulizer-palkinto olisikin ihan kiva. Sillä kun voisi sitten ylpeillä ja vittuilla Jari Porttilalle, joka mtv3:n urheilutoimituksessa esiintyi kuin parhainkin tähtireportteri. Sankarireportteri Porttila paljastaa urheilun itsestäänselvyydet ja nostaa JO esillä olevia epäkohtia hyväksi käyttäen itsensäkin esille. Semmoinen mies on Jari Porttila. Hävetköön.

Sensaatiojournalistin hyvä teko

Iltapäivälehdissä on tänään käsitelty kohuliikemies Kari Uotin hommiin liittyvää oikeudenkäyntiä. Tabloidisanomien journalistisesti vakavamielisen uutiskynnyksen ylitti Katso-lehden päätoimittajaa, Jani Soilaa kohdanneet syytökset Uotin rahojen kuljettamisesta Sveitsiin. Soila myöntää moisen, mutta samaan hengenvetoon mokoma pallinaama ilmoittaa vieneensä rahat sinne "hyvää hyvyyttään".

Onneksi sentään joku pitää vielä sensaatiojournalistien moraalia yllä. Toivottavasti tämä rohkaisee muitakin juorutoimittajia ahkeroimaan hyveellisten toimien parissa ja ansaitsemaan hyvien tekojen -partiolaismerkkinsä. Hyvästi Katso- ja Seiska-lehden huono maine, tervetuloa kirkasotsaisten journalistien joukko avittamassa mummoja katujen yli, kantamassa perheenäitien painavia kauppakasseja ja ennenkaikkea kuljettamassa kyseenalaisten liikemiesten rahasalkkuja sveitsiläisille hankalakulkuisilla vuoren rinteillä sijaitseville pankkitileille.

Lue laupiaasta haaskalinnusta iltalehdestä ....Jos nimittäin kiinnostaa. Minua itseäni ei ainakaan kiinnostanut. Viittasin lähdeaineistoon kiinttaalla.

Polkupyöräilijäin yhteinen päänvaiva

Pureudun jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä suomalaisten poliitikoiden sielunelämään tai sen puutteeseen. Liikenneministeri Huovinen on ehdottanut juhlallisesti, että polkupyöräilijää tulisi mätkiä sakkolapulla jos ei kyseinen munansa mankeloija kypärää päänsä yläpuolella pidä. Toivon mukaan ehdotus ei mene läpi, mutta jos näin pääsee käymään niin siihen loppui meikäpojan polkupyörän selässä istuminen ja jalkojen hetkuttelu. Tämä siksi, ettei minulla ole varaa polkupyöräkypärään enkä minä moista tarvikaan sillä köyhällä ei ole aikaa pistää makuulleen asvaltille.

Oikeastaan en pyöräile nytkään sillä minulla ei ole polkupyörän lamppua enkä jaksa sellaiseen sijoittaa, koska siihen kuluva n. 10 euroa voi tulla vielä myöhemmin tarpeeseen. Helpointa on siis edetä kadunvartta kävellen. Kävellessä ehtii pohdiskella kaikennäköistä sillä kävely on etenemismuotona varsin hitaanlainen vaikka kävelisi niinkin nopeasti kuin minä.

Usein kävellessäni ohittelen hitaampia kävelijöitä ja tällöin ajattelen syöväni osan heidän sieluistaan. Uskon näin koska ohitsekäveleminen nöyryyttää ohitetun ja tekee hänestä kirjaimellisesti jälkeenjääneen. Ohitetun kävelystä tulee kumarampaa ja hänen mielensä täyttää tappion katkeruus. Sielunsyönnin takia kaikkein hitaimmin könköilevän kansanosan silmistä eli sielun peilistä paistaa usein varsin tyhjä katse.

Nyt moisia asioita kävellessäni pohtineena voin vain kysyä, että kannattaako Suomen valtion päästää kaltaisiani kaduille kävelemään ja syömään toisten suurella vaivalla erilaisin tragedioin ja traumoin mädännyttämiä sieluja vaiko antaa meille vapauden ajaa kypäröittä valottomilla pyörillä raajamme väsyneiksi ja päämme puhki?

Avoin kirje...sille taholle joka näistä asioista täälläpäin päättää

Näyttäisi vahvasti siltä, että Suomen valtaapitävät haluavat taklata alkoholijuomajanoisen kansan mietojen juomien kainosta syleilystä suoraan raa'an viinan ankeaan kurimukseen.

Vaikka minusta henkilökohtaisesti on mukavaa, että viina on halpaa, niin silti minusta alkoholiveron laskeminen väkevistä juomista oli selkeästi virhe. Tämän ovat kyllä itse poliitikotkin huomanneet, vaan eivät kumminkaan viitsi tätä asiaa perua, sillä sehän tarkoittaisi virheen myöntämistä. Ja se joka halvan viinan suomalailta veisi pois ei valtaa enää kauaa käsissään pitelisi.

Nyt tehdään toinen virhe. Mietojen juomien paljousalennusten kieltäminen johtanee melkolailla varmasti siihen, että 6- ja 12-pakkausten hinnat tulevat nousemaan niin korkeiksi että kaltaiseni humalahakuinen köyhä nuorison edustaja valitsee humalanlähteekseen oluen sijasta mielummin pullollisen väkevää viinaa.

Jokainen vähänkin maalaisjärkeä omaava ymmärtää, että miedot juomat ovat turvallisempi ja hallittavampi tapa humaltua kun alkoholi virtaa kehoon varsin rauhallista tahtia (ellei sitten käytetä juomisessa apuna kaljabongia). Väkeviä viinoja juodessa on helpompi sortua ylilyönteihin alkoholin rynnätessä kehoon valtaisina kulauksen kaltaisina purskauksina jotka sekoittavat juojansa vasta sitten kun viinaa on juotu jo liikaa. Seurauksena tästä on ärripurria, oksentelua, rivouksien huutelua, rumia naisia sekä vittumaisia taksikuskeja jotka eivät ota kyytiin koska eivät halua siivota autostaan oksennusta sekä rumia naisia jotka kuiskuttelevat punastelevan taksarin korvaan tuhmia ehdotuksia.

Kaipa minun on uhrauduttava asiani edestä ja nautiskella väkevää viinaa niin kauan kunnes saavutan autuaan juoppohulluuden (delirium tremens) ja näin aiheutan vahinkoa yhteiskunnalle ja lähimmäisilleni.

Älymystön älykkäät keskustelut

Helsinki on täynnä kahviloita. Toiset ovat Esson ja toisen jotain muita kahviloita. Muissa non-Esson kahviloissa ei puhuta jakopäänhihnoista eikä nokka-akseleista vaan siellä puhutaan ylevämmistä asioista. Asioista joista tavallinen kaduntallaaja - Esson kahvilan lattian tallaajasta puhumattakaan - ei ymmärrä hölynpöläystäkään. Sivistymättömät siat!

Itsekin sivistymättömänä sikana ärsyynnyn suunnattomasti jos kuulen viereisestä kahvilan pöydästä kovaäänistä keskustelua Epikuroksen hedonismiopista tai Saksan yksiöiden korkeista hinnoista. En usko, että moiset keskustelun aiheet voivat oikeasti kenenkään sisintä niin kovasti kutkuttaa, että niistä itse aiheen takia olisi mukava keskustella. Motiivina noissa keskusteluissa on vain oman sivistystason esiintuominen ja sillä briljeeraus, mutta minuun moisilla sanahelinöillä tehdään yhtä mieletön vaikutus kuin ylisuurilla subwooffereilla varustetulla datsunilla kaahailu Haukiputaan keskustassa.

Jos minun pöydässäni joskus joku haluaa keskustella filosofiasta tai jostain muusta niin älykkäästä aiheesta, ettei se liity, eikä ole ikinä liittynytkään minun elämääni millään tavoin, voin esittää jommankumman kahdesta suurimmasta filosofisesta kysymyksestä: 1. Mikä on elämän tarkoitus? tai 2. Haluatko kuolla?

Oikeastihan itsensä sivistäminen olisi järkevää ja ehkä jopa mukavaakin, mutta tarviiko sitä kokoajan istua kahvilassa ryystämässä lattea tai muuta hienostokahvia ja ölistä älykkyyksiä? Hippien hommaa on semmoinen.

Tämäkin viesti on ylevien keskusteluaiheiden lailla silkkaa itsekorostusta ja tarkoituksenani on päteminen.