Sähköpostisaasteesta kuolemanjälkeiseen elämään
Tiedättehän kuinka kovasti vituttaakaan kun joku tuttavapiirinne munapää lähettelee jatkuvasti sähköpostitse kaikennäköisiä kiertokirjeitä sun muita persoonattomia höpöhöpö-hommia. Tässä taannoin sainkin siltä teidän tuttavapiirinne munapäältä sähköpostissa seuraavanlaisen tarinan:
Olipa kerran nuori mies, joka syntyi sairaana. Sairaus, josta ei voinut parantua. Hän oli 17-vuotias ja voisi kuolla milloin tahansa. Hän aina eli kotona äitinsä hoidossa. Hän oli todella väsynyt/kyllästynyt ja päätti lähteä edes yhdeksi kerraksi ulos ja pyysi lupaa äidiltään. Äiti suostui. Kun hän käveli kortteliansa pitkin, hän näki paljon kauppoja. Hän käveli musiikkiliikkeen ohitse ja tuijottaessa ikkunaa hän huomasi samanikäisen, sievän ja herttaisen tytön.
Hän koki rakkautta ensisilmäyksellä. Hän avasi oven ja astui kauppaan katsomatta mitään muuta kuin tyttöä. Lähestyessä vähitellen hän saapui näyteikkunaan jossa tyttö oli. Tyttö katsoi häntä ja hymyillen kysyi: "Voinko olla avuksi"? Samalla poika ajatteli, että tytön hymy oli kaunein näkemänsä hymy, minkä oli koskaan elämässään nähnyt. Hän tunsi halun suudella tyttöä heti. Änkyttäen hän sanoi: "haluaisin ostaa CD-levyn". Miettimättä mitään hän otti ensimmäisen CD:n, joka osui käteen ja ojensi tytölle rahaa. "Haluatko, että paketoin sen", kysyi tyttö. "Kyllä", vastasi poika ja käänsi ujosti päänsä pois. Tyttö meni, paketoi CD:n ja ojensi sen pojalle. Poika otti sen ja lähti kaupasta. Hän meni kotiinsa ja kävi siitä päivästä lähtien musiikkikaupassa päivittäin ostaakseen CD:n. Sen paketoi aina sama tyttö. Poika vei
CD:t kotiinsa ja työnsi ne vaatekaappiinsa. Poika oli liian ujo kutsuakseen tyttöä ulos, vaikkahän yritti. HÄN EI KYENNYT. Äiti sai tietää tästä ja yritti auttaa poikaansa, että hän uskaltautuisi.
Seuraavana päivänä hän laittautui ja lähti kohti kauppaa ostamaan uutta CD:tä ja kuten aina, tyttö meni paketoimaan sen. Kun tyttö ei katsonut häntä, hän kirjoitti pikaisesti puhelinnumeronsa, jätti sen tytölle pöytään ja juoksi pois. RINGGGG!!!!!!!! Hänen äitinsä vastasi puhelimeen. No? Se oli kaupan tyttö, joka kysyi poikaa. Äiti surullisena rupesi itkemään jakysyi tytöltä: "Etkö tiennyt,että hän kuoli eilen?" Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vaan äidin itku. Myöhemmin äiti astui poikansa huoneeseenmuistaakseen poikaansa. Hän aloitti vaatteista, joten hän avasi vaatekaapin. Hänen yllätyksekseen hän törmäsi suureen kasaan CD:tä, jotka oli edelleen paketeissa. YHTÄKÄÄN NIISTÄ EI OLLUT AVATTU. Hän yllättyinähdessään, että niitä oli niin paljon. Hän istuutui sänkyyn katsoakseen niitä. Näitä tutkiessaan huomasi hän, että CD-kannen sisällä oli pikku lappu, ,jossa luki: "Hei, olet todella söpö. Haluaisitko lähteä kanssani ulos? T. Sofia." Äiti oli niin yllättynyt, että avasi seuraavan ja seuraavan CD:n ja löysi aina toisensa jälkeen samanlaisen kirjeen.
Toimi siis ennen kuin on liian myöhäistä!
LÖÖPERIÄ!!
"Toimi siis ennen kuin on liian myöhäistä" voi olla ihan hyvä opetus, mutta jos tämän tarinan yhteydessä se on ihan päätön. Mitä jos joku tarinan henkilö olisi toiminut ennen kuin on "liian myöhäistä"? Jos jompi kumpi olisi pyytänyt toista ulos, olisi poika kuollut kuitenkin ja tyttö olisi musertunut menetettyään tuoreen poikaystävänsä johon ei ollut vielä ehtinyt kyllästyä. Ja luuletteko, että pojalle on enää merkitystä sillä, viettikö hän viimeiset päivänsä yksin, näin säästäen salaa rakastamaansa tyttöä suurelta surulta vai eläen nuo päivänsä itsekkäästi oman onnensa kukkoloilla? Hänhän on jumalauta kuollut.
Uskottavin kuoleman jälkeinen loppusijoituspaikka olisi kadotuksen pimeä tyhjyys. Eli pojan tietoisuus katoaisi kuolemassa eikä häntä täten kutkuttaisi millään tavoin yhtään mikään. Ei harmittaisi elämänsä viettäminen vailla seksinpaskaa eikä ilostuttaisi muistot nuoren tytön alastomina heiluvista tisuista.
Jos poika päätyy taivaaseen, häntä tuskin harmittaa sellaiset pienet maalliset asiat ettei ikinä tullut pyytäneeksi tyttöä ulos. Eihän häntä voi taivaassa mikään harmittaa. Taivaassa hän on autuas ja onnellinen, koska sellaista siellä taivaassa on. Eetterihumalassa vain pyöritään perseet paljaana pilvipumpulissa ja nauretaan omaa onnellisuutta ja kuunnellaan taivaallista harppumusiikkia. Plimp plimp.
Jos poika kuitenkin sattuukin päätymään helvettiin, on siltikin parempi ettei hän ikinä elämässä kokenut suurta onnea vaan vietti elämänsä kokolailla alakulon ankeissa kynsissä. Näin helvettikään ei tunnu niin pahalta paikalta, vaan lähestulkoon kotoisalta. Ajatelkaapas jos hän olisi elämänsä loppuvaiheet viettänyt onnensa kukkuloilla lähes paratiisissa, elämänhalunsa voimakkaampana kuin koskaan. Ja sitten yhtäkkiä hänet olisi väkivalloin muilutettu helvettiin. Olisiko se sitten mukavaa? Mitä!? Muisto paljaana höllyvästä tissistä vaivaisi häntä enemmän kuin tulisesti polttava kanki persauksessaan.
Karman lakikin rankaisee poikaa, koska hän on jo ehtinyt toimia itsekkäästi viimeisellä kauppareissullaan jättäessään tytölle salaa viestin. Parhaassa tapauksessa karma kuitenkin voi hoitaa asian tyylikkäästi ja antaisi elämässäänkin jo ikävyyttä kokeneelle pojalle ainoastaan nimellisen rangaistuksen: lyhyen elämän lapa- tai heisimatona paikassa, johon hän oli himoinnut päästä jo aiemmassa elämässäänkin, eli levykaupan tytön perseessä.
Jos poika olisi todella rakastanut tyttöä, niinkuin tarinassa kerrotaan, niin lähestyvän kuolemansa tiedostavana hänen olisi täytynyt hylätä ajatukset yhteisestä laatuajasta rakkautensa kohteen kanssa ja kuolla yksin, vailla itsekästä yritystä päästä minkäänlaiseen kontaktiin tytön kanssa, sillä todellinen (lue. utopistinen) rakkaus on pyyteetöntä ja epäitsekästä. Mikä olisikaan suurempaa rakkautta, kuin kieltää itseltään sellainen rakkaus ja onni joka olisi vahingollista rakkauden kohteelle. (Noniin. Nyt tuli romanttinenhömppäkiintiö täyteen)
Ainoastaan tarinan äitinä esiintynyt henkilö olisi voinut toimia ennen kuin on liian myöhäistä ja käyttää ajoissa ehkäisyä. Näin olisi säästytty monelta surulta enkä minäkään kuluttaisi päivääni pohtien kuoleman jälkeistä elämää vaan ehkä elämää edeltävää kuolemaa.
Kuin sattumalta tätä raapustusta kirjoittaessani ovikelloni soi, koska sitä sormellaansa rimputteli uskonnollisen hurmion vallassa harras jehovan todistaja. Ensitöikseen oven avattuani näkemästään hämmentynyt jehovailija kysyi minulta ajatuksistani kuoleman jälkeisestä elämästä. Kerroin pohtivani näitä asioita usein sulkematta minkäänlaista vaihtoehtoa pois.
Kainaloideni syvimmistä kuopista kumpuavasta voimakkaasta hien hajusta ja sorjalla, lähes ballerinamaisella vartalollani sulavasti lepäilleen homeisen kylpytakkini aiheuttamasta inhoreaktiosta huolimatta hän tahtoi jatkaa keskustelua kanssani kiusallisen pitkään. Vielä ennen oven lähes väkivaltaista sulkemistani hän ehti kysyä, haluaisinko tavata jo edesmenneitä läheisiäni. No totta munassa minä haluan vainajia tavata. Semmoisia varsinkin joilla on matoja naamassa ja puolet kehosta maatuneena.
Olipa kerran nuori mies, joka syntyi sairaana. Sairaus, josta ei voinut parantua. Hän oli 17-vuotias ja voisi kuolla milloin tahansa. Hän aina eli kotona äitinsä hoidossa. Hän oli todella väsynyt/kyllästynyt ja päätti lähteä edes yhdeksi kerraksi ulos ja pyysi lupaa äidiltään. Äiti suostui. Kun hän käveli kortteliansa pitkin, hän näki paljon kauppoja. Hän käveli musiikkiliikkeen ohitse ja tuijottaessa ikkunaa hän huomasi samanikäisen, sievän ja herttaisen tytön.
Hän koki rakkautta ensisilmäyksellä. Hän avasi oven ja astui kauppaan katsomatta mitään muuta kuin tyttöä. Lähestyessä vähitellen hän saapui näyteikkunaan jossa tyttö oli. Tyttö katsoi häntä ja hymyillen kysyi: "Voinko olla avuksi"? Samalla poika ajatteli, että tytön hymy oli kaunein näkemänsä hymy, minkä oli koskaan elämässään nähnyt. Hän tunsi halun suudella tyttöä heti. Änkyttäen hän sanoi: "haluaisin ostaa CD-levyn". Miettimättä mitään hän otti ensimmäisen CD:n, joka osui käteen ja ojensi tytölle rahaa. "Haluatko, että paketoin sen", kysyi tyttö. "Kyllä", vastasi poika ja käänsi ujosti päänsä pois. Tyttö meni, paketoi CD:n ja ojensi sen pojalle. Poika otti sen ja lähti kaupasta. Hän meni kotiinsa ja kävi siitä päivästä lähtien musiikkikaupassa päivittäin ostaakseen CD:n. Sen paketoi aina sama tyttö. Poika vei
CD:t kotiinsa ja työnsi ne vaatekaappiinsa. Poika oli liian ujo kutsuakseen tyttöä ulos, vaikkahän yritti. HÄN EI KYENNYT. Äiti sai tietää tästä ja yritti auttaa poikaansa, että hän uskaltautuisi.
Seuraavana päivänä hän laittautui ja lähti kohti kauppaa ostamaan uutta CD:tä ja kuten aina, tyttö meni paketoimaan sen. Kun tyttö ei katsonut häntä, hän kirjoitti pikaisesti puhelinnumeronsa, jätti sen tytölle pöytään ja juoksi pois. RINGGGG!!!!!!!! Hänen äitinsä vastasi puhelimeen. No? Se oli kaupan tyttö, joka kysyi poikaa. Äiti surullisena rupesi itkemään jakysyi tytöltä: "Etkö tiennyt,että hän kuoli eilen?" Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vaan äidin itku. Myöhemmin äiti astui poikansa huoneeseenmuistaakseen poikaansa. Hän aloitti vaatteista, joten hän avasi vaatekaapin. Hänen yllätyksekseen hän törmäsi suureen kasaan CD:tä, jotka oli edelleen paketeissa. YHTÄKÄÄN NIISTÄ EI OLLUT AVATTU. Hän yllättyinähdessään, että niitä oli niin paljon. Hän istuutui sänkyyn katsoakseen niitä. Näitä tutkiessaan huomasi hän, että CD-kannen sisällä oli pikku lappu, ,jossa luki: "Hei, olet todella söpö. Haluaisitko lähteä kanssani ulos? T. Sofia." Äiti oli niin yllättynyt, että avasi seuraavan ja seuraavan CD:n ja löysi aina toisensa jälkeen samanlaisen kirjeen.
Toimi siis ennen kuin on liian myöhäistä!
LÖÖPERIÄ!!
"Toimi siis ennen kuin on liian myöhäistä" voi olla ihan hyvä opetus, mutta jos tämän tarinan yhteydessä se on ihan päätön. Mitä jos joku tarinan henkilö olisi toiminut ennen kuin on "liian myöhäistä"? Jos jompi kumpi olisi pyytänyt toista ulos, olisi poika kuollut kuitenkin ja tyttö olisi musertunut menetettyään tuoreen poikaystävänsä johon ei ollut vielä ehtinyt kyllästyä. Ja luuletteko, että pojalle on enää merkitystä sillä, viettikö hän viimeiset päivänsä yksin, näin säästäen salaa rakastamaansa tyttöä suurelta surulta vai eläen nuo päivänsä itsekkäästi oman onnensa kukkoloilla? Hänhän on jumalauta kuollut.
Uskottavin kuoleman jälkeinen loppusijoituspaikka olisi kadotuksen pimeä tyhjyys. Eli pojan tietoisuus katoaisi kuolemassa eikä häntä täten kutkuttaisi millään tavoin yhtään mikään. Ei harmittaisi elämänsä viettäminen vailla seksinpaskaa eikä ilostuttaisi muistot nuoren tytön alastomina heiluvista tisuista.
Jos poika päätyy taivaaseen, häntä tuskin harmittaa sellaiset pienet maalliset asiat ettei ikinä tullut pyytäneeksi tyttöä ulos. Eihän häntä voi taivaassa mikään harmittaa. Taivaassa hän on autuas ja onnellinen, koska sellaista siellä taivaassa on. Eetterihumalassa vain pyöritään perseet paljaana pilvipumpulissa ja nauretaan omaa onnellisuutta ja kuunnellaan taivaallista harppumusiikkia. Plimp plimp.
Jos poika kuitenkin sattuukin päätymään helvettiin, on siltikin parempi ettei hän ikinä elämässä kokenut suurta onnea vaan vietti elämänsä kokolailla alakulon ankeissa kynsissä. Näin helvettikään ei tunnu niin pahalta paikalta, vaan lähestulkoon kotoisalta. Ajatelkaapas jos hän olisi elämänsä loppuvaiheet viettänyt onnensa kukkuloilla lähes paratiisissa, elämänhalunsa voimakkaampana kuin koskaan. Ja sitten yhtäkkiä hänet olisi väkivalloin muilutettu helvettiin. Olisiko se sitten mukavaa? Mitä!? Muisto paljaana höllyvästä tissistä vaivaisi häntä enemmän kuin tulisesti polttava kanki persauksessaan.
Karman lakikin rankaisee poikaa, koska hän on jo ehtinyt toimia itsekkäästi viimeisellä kauppareissullaan jättäessään tytölle salaa viestin. Parhaassa tapauksessa karma kuitenkin voi hoitaa asian tyylikkäästi ja antaisi elämässäänkin jo ikävyyttä kokeneelle pojalle ainoastaan nimellisen rangaistuksen: lyhyen elämän lapa- tai heisimatona paikassa, johon hän oli himoinnut päästä jo aiemmassa elämässäänkin, eli levykaupan tytön perseessä.
Jos poika olisi todella rakastanut tyttöä, niinkuin tarinassa kerrotaan, niin lähestyvän kuolemansa tiedostavana hänen olisi täytynyt hylätä ajatukset yhteisestä laatuajasta rakkautensa kohteen kanssa ja kuolla yksin, vailla itsekästä yritystä päästä minkäänlaiseen kontaktiin tytön kanssa, sillä todellinen (lue. utopistinen) rakkaus on pyyteetöntä ja epäitsekästä. Mikä olisikaan suurempaa rakkautta, kuin kieltää itseltään sellainen rakkaus ja onni joka olisi vahingollista rakkauden kohteelle. (Noniin. Nyt tuli romanttinenhömppäkiintiö täyteen)
Ainoastaan tarinan äitinä esiintynyt henkilö olisi voinut toimia ennen kuin on liian myöhäistä ja käyttää ajoissa ehkäisyä. Näin olisi säästytty monelta surulta enkä minäkään kuluttaisi päivääni pohtien kuoleman jälkeistä elämää vaan ehkä elämää edeltävää kuolemaa.
Kuin sattumalta tätä raapustusta kirjoittaessani ovikelloni soi, koska sitä sormellaansa rimputteli uskonnollisen hurmion vallassa harras jehovan todistaja. Ensitöikseen oven avattuani näkemästään hämmentynyt jehovailija kysyi minulta ajatuksistani kuoleman jälkeisestä elämästä. Kerroin pohtivani näitä asioita usein sulkematta minkäänlaista vaihtoehtoa pois.
Kainaloideni syvimmistä kuopista kumpuavasta voimakkaasta hien hajusta ja sorjalla, lähes ballerinamaisella vartalollani sulavasti lepäilleen homeisen kylpytakkini aiheuttamasta inhoreaktiosta huolimatta hän tahtoi jatkaa keskustelua kanssani kiusallisen pitkään. Vielä ennen oven lähes väkivaltaista sulkemistani hän ehti kysyä, haluaisinko tavata jo edesmenneitä läheisiäni. No totta munassa minä haluan vainajia tavata. Semmoisia varsinkin joilla on matoja naamassa ja puolet kehosta maatuneena.
posted by osmo-ahven at 1:41 ip.
<< Home