lauantaina, tammikuuta 28, 2006

Helsinkiläiset

Kun toispaikkakuntalainen saapuu pääkaupunkiin, hän huomaa ensimmäiseksi, että ihmiset liikkuvat ja puhuvat täällä paljon nopeammin kuin muualla suomessa. Ensialkuun tämä asia lähinnä vitutti minua, mutta nyttemmin olen päässyt asian kanssa sinuiksi ja olen jopa opetellut kävelemään nopeammin kuin moni helsinkiläinen. Nopeaa puhumista en aio opetella, enkä myöskään aio puhua kovatempoisten helsinkiläisten kanssa. Haistakoon he vitut!

Nopeaa kävelyä vielä harjoitellessani jouduin usein toteamaan, että helsinkiläinen kävelyvauhti on kerrassaan ylivoimainen. Itse jouduin päästelemään pipo hiessä, kun rinnalla taapersi sokeritautinen mummo jäämättä jälkeen laisinkaan.

Viikkojen harjoittelun jälkeen lonkkavammainen harjoitusvastukseni jäikin jopa kolme metriä sadan metrin matkalla eli välimatkaa ehtikin tulla kolmensadan metrin matkalla jo melkein huikeat kymmenen metriä, mutta sitten jouduin suureksi pettymyksekseni pysähtymään katuvaloihin ja suuri unelmani karkumatkasta oli aloitettava taas täysin alusta.

Nopeassa kävelyssä on riskejä. Kovassa vauhdissa ei ehdi tarkkailla maisemia ja pienet suunnistamista helpottavat yksityiskohdat saattavat jäädä huomaamatta. Vieraspaikkakuntalaisella pienet yksityiskohdat ovat suunnistaessa tärkeät sillä koko Helsinki näyttää jokapuolelta melko samanlaiselta ja nopeasti kävellessä saattaa hyvinkin kävellä viisikin kilometriä väärään suuntaan ennenkuin edes tajuaa eksyneensä. Muissa kaupungeissa eksymisen tajuaa silloin kun keskusta harvenee pikkuhiljaa muuttuen lopulta maaseuduksi. Helsingin keskustan laajuudesta johtuen luulin, että keskustasta ei voi kävellen eksyä niin kauas, että löytäisi itsensä maaseudulta, mutta tämänkin myytin olen jo kertaalleen ehtinyt murtaa. Silloin viimeistään mies tietää, että on eksynyt Helsingissä kun vastaan tulee lehmiä, heinäseipäitä ja hevoskärryjä.