Karaokehevarin muistelmat

Olen viimeisten kuukausien aikana törmännyt yhä kiihtyvällä vauhdilla siihen tosiasiaan, että muut aikuistuvat, minä en. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huisin jännä sci-fi-thrilleri vaan kyseessä on pelkästään oma pienuuteni persoonana.

Sillä välin kun muut pyöräyttelevät nulikoita, kihlautuvat, avioituvat ja/tai kaljuuntuvat minkä kerkiävät, minä vain haaveilen rocktähden ja rekkakuskin ammateista. Pian huomaan, että olen 80 v. paappa ja asustelen jossain Itä-Suomen kuusimetsikössä yksinäni ja kirjoittelen blokiini vittuiluja, joita kukaan ei enää lue. Internaattikin on jo suljettu, eikä kukaan ole vaivautunut sitä minulle kertomaan.

"Miksi isosetä-Osmo on ilkeä ja katkera?" Kysyisivät sisarieni mahdolliset lastenlapset vanhemmiltaan ja he vastaisivat, "tuollainen se on kuulemma ollut siitä lähtien kun ei voittanut teatrian hevikaraokekisaa."

Ainoa asia mikä elämässäni ilahduttaisi, olisi jo varhain seitsemänkymppisenä alkanut parran kasvu.